Sivuosien liikkuva lihatiski: Matthias Hues

Miltä tuntuu paljastaa öljytty rintakehä puolet pienemmälle vastustajalle, joka todennäköisesti tappaa sinut muutaman kierrepotkun ja moukarilyönnin jälkeen? Vastauksen tietää Saksalaissyntyinen liuhuletti Matthias Hues.

Miehen elokuvaura alkoi saatuaan alunperin Van Dammelle tarkoitetun roolin Corey Yenin Raging Thunder (No retreat No surrender 2) elokuvassa. Ilkeän Venäläisupseerin rooli antoi miehelle uusia roistorooleja lukuisissa B-luokan Martial Arts-filmeissä kuten: Jeff Wincottin Mission of Justice, Sasha Mitchellin Kicboxer II, Lorenzo Lamasin Bounty Tracker ja Michael Worthin Fists of Iron (Enter the Shootfighter). Tunnetuin tulkinta taitaa silti tänä päivänäkin olla Dolph Lundgrenin Dark Angel ( I come in peace) , jossa Hues pääsi puolivakavasti näyttelemään huumediileriä ulkoavaruudesta.

Suurin osa miehen rooleista on ansaittu miehen mittojen puolesta (198cm ja n.125kg). Hues on yleensä elokuvissa Rikollispomon henkivartija/oikea käsi, joka tarjoilee loppupuolella lihaksikasta ja jäykähköä akrobatiaa siihen saakka kunnes elokuvan sankari saa jostain lisäpuhtia kaatamaan lopullisesti tämän valtavan pöllin.

Vaikkei miehen näyttelytaidot ikinä puhjenneet kukkaan ja ura hiipui vielä puolella pienemmäksi 90-luvun lopulla, mies on varteenotettava vastustaja intohimoisissa ja mäiskinnäntäytteisissä elokuvissa. Näiltä LEFFANINJA-LEGENDOILTA Matthias on ottanut turpaan uransa aikana:

- Cynthia Rothrock
- Jeff Wincott
- Lorenzo Lamas
- Loren Avedon                                               
- Dolph Lundgren
- Billy Blanks
- Don "The Dragon" Wilson
- Sasha Mitchell

Jalka voi nousta näyttävästi ilman pallipariakin: Cynthia Rothrock

Ysärinäkin ehtaa kasaria julkaisseen Cynthia Rothrockin rooli martial-arts piireissä tiivistyy pienempien elokuvien ympärille. Aina hieman muiden (miespuolisten) vastanäyttelijöidensä jalkoihin jääneen Cynthian olemassaolo on kuitenkin viuhuva lisä esimerkiksi Usa:n debyytissään: Martial Law. Elokuvan tähtinä puolihimmeästi loistavat myös eräänlaiset vastakappaleet David Carradine ja Chad McQueen.

Elokuvan ainoana naistähtenä olo miesten ympärillä ei ole aina helppoa. Silloin kun sähkörumupukompit eivät paukahtele ja nyrkit eivät taivu viuhahdellen vihollisen koteloon, saksofonimusiikki alkaa pauhata ja elokuvan sankari saa naisen vällyjen väliin. Näin se tässäkin tapauksessa menee, muttei ihan kuitenkaan kamalimmalla mahdollisella tavalla. Tämä naishenkilö on miltei kaikissa elokuvissaan päättäväinen, itsetietoinen ja tarvittaessa jopa epäkorrekti. Kuten myös tällaisten elokuvien kohdeyleisö.

Rothrock on harrastanut monia eri taistelulajeja aina Tang Soo Do:sta Tae Kwon Doon, jotka ovat monivivahteisia ja monipuolisia lajeja. Koreografit eivät omaperäisyydellä ole näitä taitoja usein höydyntäneet, joten taisteluista tulee melko yksipuolisia. Tavaramerkkinä tällä naisella ns. Skorpionipotku, jossa oikea jalka taipuu takakautta aina vastustajan naamaan saakka. Tämän upean liikkeen voi bongata useasta hänen elokuvastaan.

Tämänkin naisen pystyn helposti merkitsemään osaksi klassisempaa old school- mäiskintäporukkaa. Ninjakiintiön saa täyteen tämänkin eukon filmografialla.
Näyttely on yliarvostettua. Näyttäminen aliarvostettua. Jos et osaa näistä kumpaakaan kunnolla, juuri sinä voit olla Leffaninjan seuraava uhri!

 

      

             

Tumma karatevyö, oranssi tukka. Niihin kerran langeta sain.

Voiko Leffaninjan aivojen syvyyksistä löytyä mitään niin periamerikkalaista kuin Chuck Norris? Vastaus on että ei. Tähdet ja raidat koristavat tämän ukkelin filmejä monen monta kertaa. Chuck on ollut minulle (niinkuin myös n.96% maailman väestöstä)  vitsi. Miehen ura alkoi kunniallisissa b-karatetuotannoissa, joka johti mm. Eversti Braddockin ja  Majuri McCoyn saappaisiin. Keskipaksun tuotannon hutilyönnit tulivat silti parhaiten velipoika Aaronin toimesta. Sellaiset elokuvat kuten:  Delta Force 2, Braddock III, Hitman , Sidekicks ja Kyttä ja koira, viestivät jo miehen uran valkokankailla saapuvan kohta päätökseen.
Yksi näistäkin teoksista omanlaiseni Ninjatologian mukaan ansaitsee maininnan ja useita katselukertoja.

Sidekicks kertoo humoristisen tarinan heikosta nuoresta miehestä, joka elää idolinsa (arvatkaa kuka?) kanssa toiminnantäytteistä elämää unimaailman puolella. Koulukiusattu kömpelys saa Karate Kidin tapaan fyysistä kuin henkistäkin ohjausta viisaalta ja pieneltä mieheltä. Jotta homma toteutuisi oikein, tsemppiä ja karvaista kättään tarjoaa aina tarvittaessa pojan sidekick - Mielikuvitus-Chuck. Homman päätteksi unelmat käyvät toteen ja kömpelyskin saa taas vaihteeksi hieman kunnioitusta ja pimpan hajua oikeassakin elämässä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vai onko?

Hommaa ei oteta missään vaiheessa liian vakavasti. Velipoika Aaron ottaa kaiken mahdollisen irti mainostaessaan kaikkea Chuckiin liittyvää heti yli-inhimillisistä karate-taidoista, elämänohjeista ja jopa vanhoista elokuvistaan. Kyseessä on siis 110% Chuckin faneille suunnattu elokuva, joka kertaa miehen aikaisempien elokuvien sankaritekoja/verilöylyjä lapsellisella toteutuksella fanin näkökulmasta. Alun eeppinen Ninja-kohtaus muistuttaa siitä, että ninjojen ei aina tarvitse olla mustia. VHS- nauhurilla tätä helmeä tuli aikanaan  kelailtua edestakaisin 10 kertaa, ennen kuin se täytyi palautta suurine keltaisine kansineen takaisin Videofirma makuuniin. Nyyh.

Samuli-sedän Heittotähti Michael Dudikoff.

80-luvun toimintaelokuvista kun puhutaan, esiin nousee läjä satoja alan nimiä. Moni Action-stara teki tuolloin elokuvadebyyttinsä, nostaen nimensä markkinoille jatko-osia varten. Tästä saamme pääasiassa syyttää/kiittää Israelilaista tuottajaveljeksiä nimeltään Yoram Globus ja Menahem Golania, joilla oli visio: Cannon Films. Tuotantoyhtiö, joka tuottaisi kymmeniä  pienen budjetin elokuvia. Talousvaikeuksista huolimatta, yhtiön B-actionit toivat sellasia nimiä ihmisten tietoisuuteen kuten: Jean Claude Van Damme, Chuck Norris, Charles Bronson, Steve James, Sam Firstenberg, Albert Pyun ja Michael Dudikoff.

Näissä teoksissa jotka tehtailtiin kylmän sodan aikaan, oli aina selkeä sanoma: Amerikkalaisten lippu liuhuisi korkealla ja kommunismia paheksuttaisiin kovin teoin ja ikään kuin finaalina: Ukkoja alkaisi kaatua kuin heinää.

Ala-arvostetuin näistä tähdistä on Michael Dudikoff, joka esitteli itsensä yleisölle hiljaisena ja lihaksettomana USA:n armeijan autokuskina, eli toisin sanoen American Ninjana. Dudikoff esitellään elokuvassa aluksi eräänlaisena anti-ninjana, jonka jalka ei korkeuksia hivo ja muutenkin väkivaltaa vastustavana hyssykkänä. Tässä kohtaa tehdään kuitenkin se perinteinen käänne, joka pakottaa sankarimme tekemään kuperkeikkoja ja viiltoja. Toimintaelokuvien kirous: Nainen. Kumppaniksi kun lupautuu vielä paidoille allerginen ruudinmusta sidekick Jackson, ruohikko alkaa kuoppaantua.

American ninjassa ei ylitetä eikä aliteta laadun kynnystä, vaan niistä pamautetaan kieli poskessa läpi savun peittämänä ja miekat tylsinä. Dudikoff ei ymmärretysti tee hidastettuja helikopteripotkuja, vaan pistää pokkanaamalla miekkaa milloin mihinkin elimeen. Paljon. Vittuun sellaiset laatuvaatimukset. Tällaisissa elokuvissa määrä korvaa laadun.

Tämä lapsuuden helmi laittoi aikanaan meikäläisen pukemaan mustaa hupparia ja kauluria ylle, tuhoamaan armottoman määrän hyvää suomalaista puuta miekkoja väsäten. Viimeisimpänä muttei vähäisempänä, hakkaamaan niillä kahta sisarustani. Olkaa hyvä, eikun siis anteeksi, rakkaat siskot.

Teini-ikäisen mieli, mutanttininjan ulkomuoto.

Olen aina pitänyt Toiminta-, etenkin martial arts-elokuvista. Juoni kulkee yleensä helposti ymmärryksen molemmin puolin, nyrkit ja jalat sopivassa suhteessa kajahtvat ylinäyttelevien roistojen turpavärkkiä kohti. Vuodesta toiseen. Isältä pojalle. Laatu vaihtelee alisuorittajista yli-inhimillisiin mittoihin. Yksi vaikuttavimmista tekijöistä tähän mättöleffabuumiin ovat oman lapsuuteni sankarit, Turtlesit.

Nämä vihreät rumilukset aloittivat uransa sarjakuvissa jo 1984. Sarjakuvissa en kilppareita kuitenkaan koskaan tavannut.  Oma tutustumiseni näihin hahmoihin tapahtui sarjakuvaan pohjautuvan piirrossarjan myötä (1987-1996). Kilpikonnat saivat myös tänä kulta-aikanaan myös kolme täyspitkää elokuvaa, joista ensimmäinen (1990) on oma suosikkini. Tänä päivänäkin olen vielä koittanut hankkia jälkikasvulleni materiaalia tästä nostalgisesta Turtles-buumista, jotka ovat saaneet kyllä hyvän vastaanoton.

Teini-ikäiset mutanttininja kilpikonnat-elokuva on läpileikkaus rakkaudestani näihin konniin. Se kertoo kilpikonnien syntytarinan mukavan perinteisin konstein,  ilman suurempia tehostejuttuja. Hahmojen upeasta ulkonäöstä kiittäminen on Jim Hensonia, jonka luovuus ja materiaalien oikeanlainen käyttö sai sankareistani elävän ja ketterän näköisiä. Vielä vuosienkin jälkeen elokuvan positiivisuus ja tekninen toteutus sai itsessäni aikaan voimakkaita reaktioita, joista mainittakoon esim. kylmät väreet. Tämä hieno elokuva saa blu-ray- julkaisun loppukesästä, joka luonnollisesti on tilattu jo ennakkoon. Ensi vuodelle kaavaillusta uudesta elokuvista en ole hirveän innoissani, vaikka onkin hienoa, että nämä hahmot esitellään myös uudelle sukupolvelle. Rahan ahneus ja tekniikka ovat kuitenkin ottaneet homman omiin käsiinsä, joten mielestäni mistään "perinnöstä" ei voida puhua.

En  koskaan ollut mikään hoikka Urheilija-nuorukainen, enkä ole sitä vieläkään. Yleiskuntoni on enintäänkin tyydyttävä ja sitä säestetään astma-piipusta käsin. Ehkä tämänkin takia ihannoin näitä itsepuolustuslajeja harrastavien ja osaavien taitoja filmiltä käsin. Vaikka ryhdistyisin kasvattamaan kuntoa ja opettelemaan taistelulajeja, on pakko myöntää: Ninjoille ei ole Suomessa hirveästi töitä. Siksi tyydynkin elämään oman elämäni mutanttikonnana filmiltä käsin.