Näissä teoksissa jotka tehtailtiin kylmän sodan aikaan, oli aina selkeä sanoma: Amerikkalaisten lippu liuhuisi korkealla ja kommunismia paheksuttaisiin kovin teoin ja ikään kuin finaalina: Ukkoja alkaisi kaatua kuin heinää.
Ala-arvostetuin näistä tähdistä on Michael Dudikoff, joka esitteli itsensä yleisölle hiljaisena ja lihaksettomana USA:n armeijan autokuskina, eli toisin sanoen American Ninjana. Dudikoff esitellään elokuvassa aluksi eräänlaisena anti-ninjana, jonka jalka ei korkeuksia hivo ja muutenkin väkivaltaa vastustavana hyssykkänä. Tässä kohtaa tehdään kuitenkin se perinteinen käänne, joka pakottaa sankarimme tekemään kuperkeikkoja ja viiltoja. Toimintaelokuvien kirous: Nainen. Kumppaniksi kun lupautuu vielä paidoille allerginen ruudinmusta sidekick Jackson, ruohikko alkaa kuoppaantua.
American ninjassa ei ylitetä eikä aliteta laadun kynnystä, vaan niistä pamautetaan kieli poskessa läpi savun peittämänä ja miekat tylsinä. Dudikoff ei ymmärretysti tee hidastettuja helikopteripotkuja, vaan pistää pokkanaamalla miekkaa milloin mihinkin elimeen. Paljon. Vittuun sellaiset laatuvaatimukset. Tällaisissa elokuvissa määrä korvaa laadun.
Tämä lapsuuden helmi laittoi aikanaan meikäläisen pukemaan mustaa hupparia ja kauluria ylle, tuhoamaan armottoman määrän hyvää suomalaista puuta miekkoja väsäten. Viimeisimpänä muttei vähäisempänä, hakkaamaan niillä kahta sisarustani. Olkaa hyvä, eikun siis anteeksi, rakkaat siskot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti