Tumma karatevyö, oranssi tukka. Niihin kerran langeta sain.

Voiko Leffaninjan aivojen syvyyksistä löytyä mitään niin periamerikkalaista kuin Chuck Norris? Vastaus on että ei. Tähdet ja raidat koristavat tämän ukkelin filmejä monen monta kertaa. Chuck on ollut minulle (niinkuin myös n.96% maailman väestöstä)  vitsi. Miehen ura alkoi kunniallisissa b-karatetuotannoissa, joka johti mm. Eversti Braddockin ja  Majuri McCoyn saappaisiin. Keskipaksun tuotannon hutilyönnit tulivat silti parhaiten velipoika Aaronin toimesta. Sellaiset elokuvat kuten:  Delta Force 2, Braddock III, Hitman , Sidekicks ja Kyttä ja koira, viestivät jo miehen uran valkokankailla saapuvan kohta päätökseen.
Yksi näistäkin teoksista omanlaiseni Ninjatologian mukaan ansaitsee maininnan ja useita katselukertoja.

Sidekicks kertoo humoristisen tarinan heikosta nuoresta miehestä, joka elää idolinsa (arvatkaa kuka?) kanssa toiminnantäytteistä elämää unimaailman puolella. Koulukiusattu kömpelys saa Karate Kidin tapaan fyysistä kuin henkistäkin ohjausta viisaalta ja pieneltä mieheltä. Jotta homma toteutuisi oikein, tsemppiä ja karvaista kättään tarjoaa aina tarvittaessa pojan sidekick - Mielikuvitus-Chuck. Homman päätteksi unelmat käyvät toteen ja kömpelyskin saa taas vaihteeksi hieman kunnioitusta ja pimpan hajua oikeassakin elämässä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vai onko?

Hommaa ei oteta missään vaiheessa liian vakavasti. Velipoika Aaron ottaa kaiken mahdollisen irti mainostaessaan kaikkea Chuckiin liittyvää heti yli-inhimillisistä karate-taidoista, elämänohjeista ja jopa vanhoista elokuvistaan. Kyseessä on siis 110% Chuckin faneille suunnattu elokuva, joka kertaa miehen aikaisempien elokuvien sankaritekoja/verilöylyjä lapsellisella toteutuksella fanin näkökulmasta. Alun eeppinen Ninja-kohtaus muistuttaa siitä, että ninjojen ei aina tarvitse olla mustia. VHS- nauhurilla tätä helmeä tuli aikanaan  kelailtua edestakaisin 10 kertaa, ennen kuin se täytyi palautta suurine keltaisine kansineen takaisin Videofirma makuuniin. Nyyh.